Aika vierii ja lapset kasvaa

Mikä juoksee ja juoksee, eikä koskaan pysähdy? Mitä ei koskaan takaisin saa? Hiekkana sormien välistä maahan valuu? Aika. Aika, jota vastaan juoksemme. Aika, jota on liian vähän. Aika, jota hukkaamme turhuuteen. Mihin se aika katosi, kun tämä pienokainen oli pienokainen?

Täytyy todeta, että Ellestä on kasvanut aika komea nuorukainen. Tai varmaan kaunis olisi parempi sana, ottaen huomioon kuinka tyttömäinen olemus tällä pikku takapirulla on eleistään huolimatta. Edellispäivänä oltiin irtohypyttämässä Elleä ensimmäistä kertaa metsäntakana asuvan naapurin kentällä (ja ennen kuin joku saa hepuleita, kyseessä oli alle 40cm ristikko keskellä kujaa) ja jessus mitä ravia neiti näytteli kun rataa rakennettiin. Jotenkin myös se estehevossuku sieltä näkyi, kun tyttö veteli puomeja edestakaisin ennen kuin este oli edes kunnolla rakennettu. Ja kun este vihdoin saatiin pystyyn niin johan riemu ratkesi. Kasvattaja katsoi kauhunsekaisella kunnioituksella "pikku varsaa" todeten syvällä mielessään, että me taidettiin vaihtaa juuri lajia kenttäratsastukseen. Olen myös aika hämmästynyt nyt 150cm Ellen sopusuhtaisesta olemuksesta. Sillä on tällä hetkellä hyvin tasapainoinen runko ja sopusuhtainen rakenne ottaen huomioon, että kyseessä on kymmenenkuukautinen varsa. Mutta koska tosiaan sitä korkeutta on jo se 150cm niin saattaapi olla, että tämä tamma kasvaa vielä kolmivuotiaanakin. 

Ollaan Ellen kanssa ehditty aloittamaan jo koppitreenitkin kesää katsoen ja ohjasajoakin on ehditty harrastamaan. Tänään olisi vielä tarkoitus ennen iltaheiniä käydä tutustumassa koppiin uudestaan, jotta totuttaisiin sinne kulkemiseen. Kaksi viikkoa aika tarkkaan ja Elle lähtee sitten laitumelle kahdeksi kuukaudeksi kasvamaan ikäistensä joukkoon. Saattaapi luonnekin tasottua hieman, kun saa energiaa purettua kaveriin, joka oikeasti leikkii, eikä vain mulkoile perään. Tai ole yhtä tylsä kuin äiti, joka vain astuu sivuun tai antaa hyppiä selkään. Ihan mietityttää, minkä näköinen varsa tulee kotiin, kun tamma saa kasvaa kokonaiset kaksi kuukautta laitumella, enkä itsekään Tanskasta pääse laitumelle tammaa katselemaan. 

Porkkanan voima se on ihmeellinen. Rohkea varsa tulee sen avulla minne tahansa.

Myös Ami on saanut itsellensä laidun paikan lähistöltä, jonne se pääsee nauttimaan kahden muun tamman kanssa kesän antimista. Surullisempi ja itselleni erittäin vaikea päätös on Amin päästäminen vihreimmille niityille syksyn alussa tai mahdollisesti jo keskemmällä kesää. Elämäniloahan tällä tammalla riittäisi vaikka muille jakaa, mutta mielestäni ei ole oikein hevoselle seisottaa sitä tarhassa ja karsinassa. Ami kun ei kestä oikein minkään laista liikutusta ja kävelylenkkien tekeminen on todella raskasta ihmiselle, koska koko ajan saa olla pitämässä kunnolla narusta kiinni tamman mennessä passagea vierellä. Mulla on myös edelleen kauhukuva mielessä viime syksyltä, kun tamma kaatui ja venäytti jalkansa niin pahasti, että viikon verran joutui joka askeleella ponnistamaan takajaloillaan, jotta pääsi eteenpäin. Mielummin nyt teen sen päätöksen ja maksan velkani tammalle kokonaisuudessaan ennen kuin joudun katsomaan sen todella kärsivän. Kuten oman poninsa menettänyt kaverini totesi minulle autossa ajaessamme kotiin tunnilta, ei ole mitään pahempaa kun katsoa hevosen kuolevan sisäisesti ja kärsivän. 

Tamma vielä puksuttaisi. Vaan päätös on tehtävä ja velka maksettava.

Ratsastusrintamalle taasseen kuuluu sekä hyvää, että hieman huonompaakin. Ollaan nyt selvitty Mantan kanssa Ypäjällä kaikista estekokeista kakkosella läpi ja kouluvälikoekin rämmittiin läpi väkisin ykkösellä. Palautteena vain oli, ettei tällä hevosella tulla pääsemään loppukoetta millään läpi, että liian pitkä matka hevosella vielä kehittyä. Kyllähän siinä itku tuli ja muutama ärräpää lensi pään sisällä, kun hevosen kanssa on tehty niin paljon töitä ja verkassa homma luisti kuin nakutettu. Yritin itse kertoa, että hevosen jännitys johtuu omasta jännityksestä ja kykenemättömyydestä ratsastaa, mutta arvioijat olivat sitä mieltä, ettei minun ratsastuksessa niinkään ole mitään vikaa, hevosella ei vain kapasiteetti riitä. Olen kyllä edelleen hieman närkästynyt tästä lausunnosta, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kyllä me vielä Mantan kanssa päästään näyttämään, heh. 

Itsearviointia antamassa radan jälkeen. 2 sieltä tuli! 

Sitten rivieralla jalkoja kylmäämässä. Ja leikkimässä. 

Huomenna on taas lähtö Ypäjälle viimeiselle lähijaksolle ja tällä kertaan mukaan lähteekin meillä vuokralla asuva Siru suokkitamma. Ollaan Sirun kanssa nyt treenattu ahkerasti ja saatu tosi kivoja tuloksia aikaan. Siru on Mantaa paljon tasaisempi ratsastaa ja lyhyen runkonsa takia paljon helpompi koota, joten todennäköisesti myös onnistumisen mahdollisuudet ovat suuremmat. Omat ongelmansa Sirullakin on, kuten vasemman puolen tyhjyys ja alta pois juokseminen, kun asiat menevät hieman liian vaikeaksi. Mutta pääasiallisesti tamma on todella miellyttävä ratsastaa, kunhan ratsastaja pitää päänsä kylmänä, koska hevonen kertoo aika nopeasti mitä mieltä on hermojen menettämisestä. Hiukan tässä toki alkaa jo jännittää, miten isolle maailmalle lähtevä maalaisjuntti oikeen pärjää siellä uusissa maneeseissa, vaikka Siru nyt yleisesti on aika lunkki tapaus. Mutta huomattavasti tsäpäkämpi se on kuin Manta. Peukut pystyyn, että saan tutustua tarpeeksi ajoissa maneesiin, jossa ratsastetaan!

Tämän päivän viimeistelytreeneistä. Niin tyytyväinen olen. Hieman satula on liikkunut, joka saadaan todennäköisesti korjattua geelillä. 

Vasten aurinkoa, mutta tästä näkyy aika hyvä asento, mikä itselle on kehittynyt. Vielä hieman notko selkä ja liian edessä oleva jalka, mutta roimasti ollaan eteenpäin tultu. 

Myös Tanskan suhteen alkaa tulemaan jo paniikki. Kolme viikkoa kun tuntuu olevan kovin vähäinen aika. Pitäisi vielä laittaa työsopimuksista pientä korjausehdotusta tallille päin ja tehdä itselle matkavakuutukset, mutta sen lisäksi lähinnä vaateostokset kutsuvat. Myös lainaan pitäisi hankkia matkalaukku. Äitini törmäsi tuttuunsa ja hänen mainitessa matkastamme kuuli, että näillä oli hevonen ollut Vigaardissa ratsutuksessa. Samalla saimme erään tytön nimen, joka töissä oli paikassa ollut ja tietotaso kasvoi taas huimasti. Nyt tunteet ovat aika ristiriitaiset lähdön suhteen. Toisaalta olen innoissani ja haluaisin päästä jo lähtemään, mutta toisaalta tulee ikävä niin omia hevosia kuin perhettäkin. Myös Amin kohtalo hieman pelottaa. Pääasiassa kuitenkin mieleni on positiivinen.

Nyt alan vielä putsaamaan varusteita (kyllä, tähän aikaan, olen mahtava aikatauluttaja) ja toivottavasti jaksan Ypäjän viimeisestä viikosta vielä jotain kirjoitella, kun tämä ei vahvuuksiani ole!