Päämäärää tärkeämpi on matka jonka kuljen

Koskaan en tule katumaan, että lähdin talsimaan tätä tietä. Matka oli mutkainen ja aina ei paistanut aurinko. Tie oli paikoin liukas ja vaarallinenkin, mutta pysyimme pystyssä. Aina ei selvitty haavereitta, mutta kaikki oli sen arvoista. Sain tavata matkani varrella mahtavia uusia ihmisiä ja ammensin valtavan määrän kokemusta. Kuuntelin ja keskustelin. Sain ja annoin. Olen onnellinen, että olen päämäärässäni ja raskas matka on takana. Toisaalta. Olen haikea. Ikävöin.

Aika on taas huvennut silmissä. Viimeinen Ypäjän jakso tuli ja meni tuoden mukanaan onnistumisen tunteita ja haikeutta. Starttasin sunnuntaina vuokralaisemme hevosen Sirun kanssa kohti Ypäjää paniikki rinnassani. Maanantaina olisi heti ensimmäiset kaksi näyttöä edessä. Toinen niistä oli kauan pelätty K.N. Special, jota olin vältellyt kuin ruttoa. Pelotti, jännitti ja teki mieli livistää koko hommasta. Toisaalta luotto Siruun oli vahva, koska se oli toiminut todella mutkattomasti niissä vähäisissä treeneissä mitä oltiin tehty. Sirulla ei ollut ongelmia sopeutua Ypäjälle, mikä oli toisaalta kauhean kiva. Toinen nukkui ja söi normaalisti. Jopa makuultaan teki molempia samaan aikaan kuten kotonakin. Hänellä ei ollut stressiä toisin kuin ratsastajalla.

Maanantaina kuitenkin sain todeta, että jännitin aivan turhaan. Olin viimeisenä vuorossa ja veryttely oli pitkä, mikä toisaalta oli hyvä ja toisaalta huono. Sain Sirun vertymään todella hyvin, mutta toisaalta koska olin niin jännittynyt saatoin prässätä sitä liikaa. Se ei kuitenkaan radalla näkynyt. Siru oli rento ja ravi pysyi tahdissa sekä oli hyvin rauhallinen. Taipumisissa oli parannettavaa kuten myös siirtymisissä, mutta kaikki siltä väliltä oli oikein sujuvaa. Paitsi, että kaikesta pänttäämisestä huolimatta unohdin toisen voltin. Onneksi kuitenkaan ei oltu kouluradalla ja itsearvioinnissa saatiin sekin moka selitettyä. 2 puhtaasti läpi. Silti jo ennen itsearviota lopputervehdyksen jälkeen suukotin onnessani Sirua kaulalle ja halasin, koska oli tuomio mikä tahansa, hevonen oli antanut kaikkensa. Riemu ratkesi kuitenkin todella kun sain numeron kuulla ja todeta, että helvetti. Saatan jopa valmistua tällä viikolla. 

Sirpan ensimmäinen kerta isossa Haimihallissa. Eipä paljoa tammaa hetkauttanut moinen.

Loppuviikko menikin suunnilleen siivillä. Tutkintotilaisuuksia tuli ja meni, suurimmasta osasta pääsin ensimmäisellä läpi. Kolmonen tuli jopa maaston vetämisestä, jossa käytiin muutaman ojan kautta, ratsastettiin irronneella ohjalla ja hukattiin kolme suojaa Rivieralle. Tylsää ei ainakaan tullut, mutta kaikesta selvittiin. Hengissäkin vielä. Ongelmia tuotti lähinnä liiketoimintasuunnitelma, jonka laskelmat olivat pielessä. Mutta niitä väännettyäni aamu kolmeen ja seuraavana päivänä kolmeen kertaan menivät nekin läpi. 2 vieläpä pamahti numeroksi. Siinä vaiheessa totesin, että ei helvetti. Mähän valmistuin. Pätevöityminen vaati vielä tuntisuunnitelmat ja lopputasovideon, mutta nekään eivät tuottaisi ongelmia. Pääasiallinen syy riemuun oli kuitenkin tieto siitä, ettei valmistuminen veisi ensi syksyltä enää aikaa. 

Toki tilanne oli myös haikea. Ypäjällä sain tutustua moneen erilaiseen persoonaan ja nähdä niin monenlaista hevosmiestaitoa. Erilaisia tarinoita ja taustoja. Kaikki omalla tapaa inspiroivia. Olin koko ryhmän kuopus, vähintään viisi vuotta kaikkia nuorempi, enimmillään ikäeroa saattoi olla jopa 20 vuotta. Silti jokainen otti tällaisen pienen rääväsuun hoiviinsa ja piti huolta. Ikävä jää jokaista kohtaan ja kiitollisuus siitä, että joku myös Ypäjän suunnalla on ollut potkimassa perseelle ja "pakottanut" valmistumaan. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu äidille ja isälle, jotka ovat tämän koulutuksen mahdollistaneet sekä äidin ystävälle, joka auttoi liiketoimintasuunnitelman kanssa sekä naapurin Sinille, kouluvalmentajalle, jonka ansiosta todennäköisesti läpäisin K.N. Specialin.

Torstaina lähdimme pienen porukan kanssa Karrin puomiin juhlimaan ja ei voi muuta todeta kuin, että hauskaa oli!

Hoitohetki laitumella Amin kanssa.

Viime perjantaina tapahtui myös suuri muutos niin omassa kuin tamman ja varsan elämässä. Laidunkausi koitti. Se tarkoitti sitä, että Ellen ensimmäinen traikkumatka olisi edessä samoin kuin itsenäisen elämän aloittaminen. Koppiin menemisessä oli ensin pientä keskustelua, mutta kun Ami saatiin koppiin  tuli Ellekin perässä nätisti. Matka sujui hiljaisesti ja kun Ellen laidunpaikassa Luvialla avattiin ovet, oli pikkuneiti korvat hörössä vastassa kuin kysyen, että minne tultiin ja mitä tapahtuu. Nopeasti Elle pois kopista ja luukut kiinni. Voin sanoa, että siinä kohtaa sydän hakkasi ja pala nousi kurkkuun itsellä. Niin rajulta se tuntui, vaikka täysin normaalia. Meillä kun tamma ja varsa ovat olleet yhdessä suhteellisen pitkään. Amin laidunpaikassa Ami huuteli kerran, jonka jälkeen keskittyi ruohon ahmiseen. Ilmeisesti kuitenkin eroahdistus ei ollut kummallakaan erityisen syvä ja ahdistus koski lähinnä omistajaa. Ja suokkiputteja kotona, jotka huusivat pari päivää perätysten hillittömästi. 

Elle ja Ellen pölyhuisku, jota joskus virheellisesti hännäksikin kutsutaan.

Myös Tanska lähestyy uhkaavasti. Laskuri blogissa raksuttaa viittä päivää ja matkalaukku odottaa lattialla puoliksi pakattuna. Pesukone on huutanut hillitöntä vauhtia ja olen aivan varmasti tämän viikon aikana tehnyt enemmän kotitöitä kuin koko kevään aikana. Eikä siltikään tunnu olevan tarpeeksi tekemistä tämän jännityksen ja panikoinnin poissa pitämiseen. Toisaalta toivoisin, että olisi jo maanantai ja pääsisin Nooran luokse jännittämään yhdessä, toisaalta toivon, ettei se päivä tulisi koskaan. Tämä matkakin on yksi uusi askel elämässä ja uusi polku, joka tarvitsee tutkia. Jännittää aivan hirveästi pärjäänkö tallilla kielen kannalta, pärjäänkö ylipäänsä hevosten kanssa ja kuinka tylyä palautetta ratsastuksesta tulee vastaan. Toisaalta ikävöin nyt jo valmiiksi sekä perhettä, että hevosia. Ja muita elukoita. Onneni on, etten lähde yksin. Yritän silloin tällöin tehdä päivityksiä myös Tanskasta käsin, riippuen siitä kuinka vahvasti työsopimus kieltää sosiaalisissa medioissa asioiden kertomisen. Asian luulisi silti olevan maalaisjärjellä sovittavissa. 

Monta matkaa aloitettu taas. Uusia polkuja, uusia ovia, umpikujia. Joskus kun kompassikaan ei toimi, on vain laitettava silmät kiinni ja rohkeasti astuttava kohti tuntematonta. 

Rohkaiseva pusu eron koittaessa seuraavana päivänä. Me selvitään tästä. Yhdessä.