Päämäärää tärkeämpi on matka jonka kuljen

Koskaan en tule katumaan, että lähdin talsimaan tätä tietä. Matka oli mutkainen ja aina ei paistanut aurinko. Tie oli paikoin liukas ja vaarallinenkin, mutta pysyimme pystyssä. Aina ei selvitty haavereitta, mutta kaikki oli sen arvoista. Sain tavata matkani varrella mahtavia uusia ihmisiä ja ammensin valtavan määrän kokemusta. Kuuntelin ja keskustelin. Sain ja annoin. Olen onnellinen, että olen päämäärässäni ja raskas matka on takana. Toisaalta. Olen haikea. Ikävöin.

Aika on taas huvennut silmissä. Viimeinen Ypäjän jakso tuli ja meni tuoden mukanaan onnistumisen tunteita ja haikeutta. Starttasin sunnuntaina vuokralaisemme hevosen Sirun kanssa kohti Ypäjää paniikki rinnassani. Maanantaina olisi heti ensimmäiset kaksi näyttöä edessä. Toinen niistä oli kauan pelätty K.N. Special, jota olin vältellyt kuin ruttoa. Pelotti, jännitti ja teki mieli livistää koko hommasta. Toisaalta luotto Siruun oli vahva, koska se oli toiminut todella mutkattomasti niissä vähäisissä treeneissä mitä oltiin tehty. Sirulla ei ollut ongelmia sopeutua Ypäjälle, mikä oli toisaalta kauhean kiva. Toinen nukkui ja söi normaalisti. Jopa makuultaan teki molempia samaan aikaan kuten kotonakin. Hänellä ei ollut stressiä toisin kuin ratsastajalla.

Maanantaina kuitenkin sain todeta, että jännitin aivan turhaan. Olin viimeisenä vuorossa ja veryttely oli pitkä, mikä toisaalta oli hyvä ja toisaalta huono. Sain Sirun vertymään todella hyvin, mutta toisaalta koska olin niin jännittynyt saatoin prässätä sitä liikaa. Se ei kuitenkaan radalla näkynyt. Siru oli rento ja ravi pysyi tahdissa sekä oli hyvin rauhallinen. Taipumisissa oli parannettavaa kuten myös siirtymisissä, mutta kaikki siltä väliltä oli oikein sujuvaa. Paitsi, että kaikesta pänttäämisestä huolimatta unohdin toisen voltin. Onneksi kuitenkaan ei oltu kouluradalla ja itsearvioinnissa saatiin sekin moka selitettyä. 2 puhtaasti läpi. Silti jo ennen itsearviota lopputervehdyksen jälkeen suukotin onnessani Sirua kaulalle ja halasin, koska oli tuomio mikä tahansa, hevonen oli antanut kaikkensa. Riemu ratkesi kuitenkin todella kun sain numeron kuulla ja todeta, että helvetti. Saatan jopa valmistua tällä viikolla. 

Sirpan ensimmäinen kerta isossa Haimihallissa. Eipä paljoa tammaa hetkauttanut moinen.

Loppuviikko menikin suunnilleen siivillä. Tutkintotilaisuuksia tuli ja meni, suurimmasta osasta pääsin ensimmäisellä läpi. Kolmonen tuli jopa maaston vetämisestä, jossa käytiin muutaman ojan kautta, ratsastettiin irronneella ohjalla ja hukattiin kolme suojaa Rivieralle. Tylsää ei ainakaan tullut, mutta kaikesta selvittiin. Hengissäkin vielä. Ongelmia tuotti lähinnä liiketoimintasuunnitelma, jonka laskelmat olivat pielessä. Mutta niitä väännettyäni aamu kolmeen ja seuraavana päivänä kolmeen kertaan menivät nekin läpi. 2 vieläpä pamahti numeroksi. Siinä vaiheessa totesin, että ei helvetti. Mähän valmistuin. Pätevöityminen vaati vielä tuntisuunnitelmat ja lopputasovideon, mutta nekään eivät tuottaisi ongelmia. Pääasiallinen syy riemuun oli kuitenkin tieto siitä, ettei valmistuminen veisi ensi syksyltä enää aikaa. 

Toki tilanne oli myös haikea. Ypäjällä sain tutustua moneen erilaiseen persoonaan ja nähdä niin monenlaista hevosmiestaitoa. Erilaisia tarinoita ja taustoja. Kaikki omalla tapaa inspiroivia. Olin koko ryhmän kuopus, vähintään viisi vuotta kaikkia nuorempi, enimmillään ikäeroa saattoi olla jopa 20 vuotta. Silti jokainen otti tällaisen pienen rääväsuun hoiviinsa ja piti huolta. Ikävä jää jokaista kohtaan ja kiitollisuus siitä, että joku myös Ypäjän suunnalla on ollut potkimassa perseelle ja "pakottanut" valmistumaan. Suurin kiitos kuitenkin kuuluu äidille ja isälle, jotka ovat tämän koulutuksen mahdollistaneet sekä äidin ystävälle, joka auttoi liiketoimintasuunnitelman kanssa sekä naapurin Sinille, kouluvalmentajalle, jonka ansiosta todennäköisesti läpäisin K.N. Specialin.

Torstaina lähdimme pienen porukan kanssa Karrin puomiin juhlimaan ja ei voi muuta todeta kuin, että hauskaa oli!

Hoitohetki laitumella Amin kanssa.

Viime perjantaina tapahtui myös suuri muutos niin omassa kuin tamman ja varsan elämässä. Laidunkausi koitti. Se tarkoitti sitä, että Ellen ensimmäinen traikkumatka olisi edessä samoin kuin itsenäisen elämän aloittaminen. Koppiin menemisessä oli ensin pientä keskustelua, mutta kun Ami saatiin koppiin  tuli Ellekin perässä nätisti. Matka sujui hiljaisesti ja kun Ellen laidunpaikassa Luvialla avattiin ovet, oli pikkuneiti korvat hörössä vastassa kuin kysyen, että minne tultiin ja mitä tapahtuu. Nopeasti Elle pois kopista ja luukut kiinni. Voin sanoa, että siinä kohtaa sydän hakkasi ja pala nousi kurkkuun itsellä. Niin rajulta se tuntui, vaikka täysin normaalia. Meillä kun tamma ja varsa ovat olleet yhdessä suhteellisen pitkään. Amin laidunpaikassa Ami huuteli kerran, jonka jälkeen keskittyi ruohon ahmiseen. Ilmeisesti kuitenkin eroahdistus ei ollut kummallakaan erityisen syvä ja ahdistus koski lähinnä omistajaa. Ja suokkiputteja kotona, jotka huusivat pari päivää perätysten hillittömästi. 

Elle ja Ellen pölyhuisku, jota joskus virheellisesti hännäksikin kutsutaan.

Myös Tanska lähestyy uhkaavasti. Laskuri blogissa raksuttaa viittä päivää ja matkalaukku odottaa lattialla puoliksi pakattuna. Pesukone on huutanut hillitöntä vauhtia ja olen aivan varmasti tämän viikon aikana tehnyt enemmän kotitöitä kuin koko kevään aikana. Eikä siltikään tunnu olevan tarpeeksi tekemistä tämän jännityksen ja panikoinnin poissa pitämiseen. Toisaalta toivoisin, että olisi jo maanantai ja pääsisin Nooran luokse jännittämään yhdessä, toisaalta toivon, ettei se päivä tulisi koskaan. Tämä matkakin on yksi uusi askel elämässä ja uusi polku, joka tarvitsee tutkia. Jännittää aivan hirveästi pärjäänkö tallilla kielen kannalta, pärjäänkö ylipäänsä hevosten kanssa ja kuinka tylyä palautetta ratsastuksesta tulee vastaan. Toisaalta ikävöin nyt jo valmiiksi sekä perhettä, että hevosia. Ja muita elukoita. Onneni on, etten lähde yksin. Yritän silloin tällöin tehdä päivityksiä myös Tanskasta käsin, riippuen siitä kuinka vahvasti työsopimus kieltää sosiaalisissa medioissa asioiden kertomisen. Asian luulisi silti olevan maalaisjärjellä sovittavissa. 

Monta matkaa aloitettu taas. Uusia polkuja, uusia ovia, umpikujia. Joskus kun kompassikaan ei toimi, on vain laitettava silmät kiinni ja rohkeasti astuttava kohti tuntematonta. 

Rohkaiseva pusu eron koittaessa seuraavana päivänä. Me selvitään tästä. Yhdessä.

Aika vierii ja lapset kasvaa

Mikä juoksee ja juoksee, eikä koskaan pysähdy? Mitä ei koskaan takaisin saa? Hiekkana sormien välistä maahan valuu? Aika. Aika, jota vastaan juoksemme. Aika, jota on liian vähän. Aika, jota hukkaamme turhuuteen. Mihin se aika katosi, kun tämä pienokainen oli pienokainen?

Täytyy todeta, että Ellestä on kasvanut aika komea nuorukainen. Tai varmaan kaunis olisi parempi sana, ottaen huomioon kuinka tyttömäinen olemus tällä pikku takapirulla on eleistään huolimatta. Edellispäivänä oltiin irtohypyttämässä Elleä ensimmäistä kertaa metsäntakana asuvan naapurin kentällä (ja ennen kuin joku saa hepuleita, kyseessä oli alle 40cm ristikko keskellä kujaa) ja jessus mitä ravia neiti näytteli kun rataa rakennettiin. Jotenkin myös se estehevossuku sieltä näkyi, kun tyttö veteli puomeja edestakaisin ennen kuin este oli edes kunnolla rakennettu. Ja kun este vihdoin saatiin pystyyn niin johan riemu ratkesi. Kasvattaja katsoi kauhunsekaisella kunnioituksella "pikku varsaa" todeten syvällä mielessään, että me taidettiin vaihtaa juuri lajia kenttäratsastukseen. Olen myös aika hämmästynyt nyt 150cm Ellen sopusuhtaisesta olemuksesta. Sillä on tällä hetkellä hyvin tasapainoinen runko ja sopusuhtainen rakenne ottaen huomioon, että kyseessä on kymmenenkuukautinen varsa. Mutta koska tosiaan sitä korkeutta on jo se 150cm niin saattaapi olla, että tämä tamma kasvaa vielä kolmivuotiaanakin. 

Ollaan Ellen kanssa ehditty aloittamaan jo koppitreenitkin kesää katsoen ja ohjasajoakin on ehditty harrastamaan. Tänään olisi vielä tarkoitus ennen iltaheiniä käydä tutustumassa koppiin uudestaan, jotta totuttaisiin sinne kulkemiseen. Kaksi viikkoa aika tarkkaan ja Elle lähtee sitten laitumelle kahdeksi kuukaudeksi kasvamaan ikäistensä joukkoon. Saattaapi luonnekin tasottua hieman, kun saa energiaa purettua kaveriin, joka oikeasti leikkii, eikä vain mulkoile perään. Tai ole yhtä tylsä kuin äiti, joka vain astuu sivuun tai antaa hyppiä selkään. Ihan mietityttää, minkä näköinen varsa tulee kotiin, kun tamma saa kasvaa kokonaiset kaksi kuukautta laitumella, enkä itsekään Tanskasta pääse laitumelle tammaa katselemaan. 

Porkkanan voima se on ihmeellinen. Rohkea varsa tulee sen avulla minne tahansa.

Myös Ami on saanut itsellensä laidun paikan lähistöltä, jonne se pääsee nauttimaan kahden muun tamman kanssa kesän antimista. Surullisempi ja itselleni erittäin vaikea päätös on Amin päästäminen vihreimmille niityille syksyn alussa tai mahdollisesti jo keskemmällä kesää. Elämäniloahan tällä tammalla riittäisi vaikka muille jakaa, mutta mielestäni ei ole oikein hevoselle seisottaa sitä tarhassa ja karsinassa. Ami kun ei kestä oikein minkään laista liikutusta ja kävelylenkkien tekeminen on todella raskasta ihmiselle, koska koko ajan saa olla pitämässä kunnolla narusta kiinni tamman mennessä passagea vierellä. Mulla on myös edelleen kauhukuva mielessä viime syksyltä, kun tamma kaatui ja venäytti jalkansa niin pahasti, että viikon verran joutui joka askeleella ponnistamaan takajaloillaan, jotta pääsi eteenpäin. Mielummin nyt teen sen päätöksen ja maksan velkani tammalle kokonaisuudessaan ennen kuin joudun katsomaan sen todella kärsivän. Kuten oman poninsa menettänyt kaverini totesi minulle autossa ajaessamme kotiin tunnilta, ei ole mitään pahempaa kun katsoa hevosen kuolevan sisäisesti ja kärsivän. 

Tamma vielä puksuttaisi. Vaan päätös on tehtävä ja velka maksettava.

Ratsastusrintamalle taasseen kuuluu sekä hyvää, että hieman huonompaakin. Ollaan nyt selvitty Mantan kanssa Ypäjällä kaikista estekokeista kakkosella läpi ja kouluvälikoekin rämmittiin läpi väkisin ykkösellä. Palautteena vain oli, ettei tällä hevosella tulla pääsemään loppukoetta millään läpi, että liian pitkä matka hevosella vielä kehittyä. Kyllähän siinä itku tuli ja muutama ärräpää lensi pään sisällä, kun hevosen kanssa on tehty niin paljon töitä ja verkassa homma luisti kuin nakutettu. Yritin itse kertoa, että hevosen jännitys johtuu omasta jännityksestä ja kykenemättömyydestä ratsastaa, mutta arvioijat olivat sitä mieltä, ettei minun ratsastuksessa niinkään ole mitään vikaa, hevosella ei vain kapasiteetti riitä. Olen kyllä edelleen hieman närkästynyt tästä lausunnosta, mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kyllä me vielä Mantan kanssa päästään näyttämään, heh. 

Itsearviointia antamassa radan jälkeen. 2 sieltä tuli! 

Sitten rivieralla jalkoja kylmäämässä. Ja leikkimässä. 

Huomenna on taas lähtö Ypäjälle viimeiselle lähijaksolle ja tällä kertaan mukaan lähteekin meillä vuokralla asuva Siru suokkitamma. Ollaan Sirun kanssa nyt treenattu ahkerasti ja saatu tosi kivoja tuloksia aikaan. Siru on Mantaa paljon tasaisempi ratsastaa ja lyhyen runkonsa takia paljon helpompi koota, joten todennäköisesti myös onnistumisen mahdollisuudet ovat suuremmat. Omat ongelmansa Sirullakin on, kuten vasemman puolen tyhjyys ja alta pois juokseminen, kun asiat menevät hieman liian vaikeaksi. Mutta pääasiallisesti tamma on todella miellyttävä ratsastaa, kunhan ratsastaja pitää päänsä kylmänä, koska hevonen kertoo aika nopeasti mitä mieltä on hermojen menettämisestä. Hiukan tässä toki alkaa jo jännittää, miten isolle maailmalle lähtevä maalaisjuntti oikeen pärjää siellä uusissa maneeseissa, vaikka Siru nyt yleisesti on aika lunkki tapaus. Mutta huomattavasti tsäpäkämpi se on kuin Manta. Peukut pystyyn, että saan tutustua tarpeeksi ajoissa maneesiin, jossa ratsastetaan!

Tämän päivän viimeistelytreeneistä. Niin tyytyväinen olen. Hieman satula on liikkunut, joka saadaan todennäköisesti korjattua geelillä. 

Vasten aurinkoa, mutta tästä näkyy aika hyvä asento, mikä itselle on kehittynyt. Vielä hieman notko selkä ja liian edessä oleva jalka, mutta roimasti ollaan eteenpäin tultu. 

Myös Tanskan suhteen alkaa tulemaan jo paniikki. Kolme viikkoa kun tuntuu olevan kovin vähäinen aika. Pitäisi vielä laittaa työsopimuksista pientä korjausehdotusta tallille päin ja tehdä itselle matkavakuutukset, mutta sen lisäksi lähinnä vaateostokset kutsuvat. Myös lainaan pitäisi hankkia matkalaukku. Äitini törmäsi tuttuunsa ja hänen mainitessa matkastamme kuuli, että näillä oli hevonen ollut Vigaardissa ratsutuksessa. Samalla saimme erään tytön nimen, joka töissä oli paikassa ollut ja tietotaso kasvoi taas huimasti. Nyt tunteet ovat aika ristiriitaiset lähdön suhteen. Toisaalta olen innoissani ja haluaisin päästä jo lähtemään, mutta toisaalta tulee ikävä niin omia hevosia kuin perhettäkin. Myös Amin kohtalo hieman pelottaa. Pääasiassa kuitenkin mieleni on positiivinen.

Nyt alan vielä putsaamaan varusteita (kyllä, tähän aikaan, olen mahtava aikatauluttaja) ja toivottavasti jaksan Ypäjän viimeisestä viikosta vielä jotain kirjoitella, kun tämä ei vahvuuksiani ole!

"Keep it simple" - hevosenpidon yksinkertaisuus?

Mitä on hyvä hevosenpito?

Mitä on se "oikea" hevosenpito? Laajakatseinen ja omalle tekemisilleen kriittinen harrastaja kehittää itseään ja omaa osaamistaan parhaiten.

Ylen artikkeli sai taas allekirjoittaneen aivot raksuttamaan sitä vauhtia, että ajatusprosessin voisi melkein kuulla ulkoa käsin. Olen aina omistanut hyvin vahvoja mielipiteitä ja ollut hanakka muodostamaan uusia joskus liiankin äkäisesti. Myöhemmin saan sitten katua sanomisiani ja vetää mielipiteitäni takaisin vähin äänin. Toisaalta, koen oman prosessini paremmaksi kuin sen, etten uskaltaisi olla mitään mieltä mistään. Joskus tosin olisi hyvä osata pitää suunsa kiinni ja näin välttyä itsensä nolaamiselta.

Kuten blogissa näkyvässä esittelyssäkin lukee, olen "uuden" pehmeän suunnan kannattajia ja etsin jatkuvasti omaa paikkaani ratsastusmaailmassa. On paljon tilanteita, jossa joudun käymään taistelua itseni kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Joskus joudun sanojen ja tekojen ristiriidassa muuttamaan toista ja aina se ei ole niin hyvä asia. Tässä on myös syy, miksi odotan kauhun sekaisella innolla tulevaa matkaani Tanskaan, sillä tiedän omien arvojeni joutuvan siellä koetukselle. Samalla toisaalta saatan saada uusia ajatuksia ja löytää uusia tapoja tehdä sekä toimia. Jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa ja sama pätee ratsastukseen harrastuksena. Hevonen vain toimii yleensä oman kääntöpuolemme peilikuvana, josta on helppo kertoa mikä meni väärin. 

Vapaa hevonen on onnellinen hevonen? (c) Inkeri Järvenpää

Aloitetaan Ylen artikkelista, joka käsittelee hevosen inhimillistämistä ja esineellistämistä. Itseä tällaisissa artikkeleissa ärsyttää se mustavalkoisuus, joka paistaa läpi, mutta noin lyhyeeseen pätkään onkin vaikea vangita asian kaikkia harmaan sävyjä. Toisaalta myös nämä ääripäät on helppo jokaisen tunnistaa, mikä on sinänsä surullista. Itse olen huomannut ratsupuolella varsinkin erityisesti ruokinnassa inhimillistämisen ilmiön, joka juontaa myös juuriaan esineellistämisen puolelle, mutta siitä vielä erikseen myöhemmin. Jos lähdetään katsomaan ihmisten ruokintavarastoja, voi ainakin joka kolmannessa huomata ruokintahyllyn esteettisyyden olevan melkein tärkeämmässä osassa kuin oikeasti hevosen tarpeiden. On purkkia ja purnukkaa, joiden ravintoarvot sekä käyttötarkoitukset yleensä menevät ristiin toistensa sekä perusrehujen kanssa. Aina se ei toki tarkoita sitä, että hevonen voisi ruokinnan takia huonosti, mutta se on hyvin kallista omistajalle. Loimihyllyllä näkyy sama homma, jolta myöskään allekirjoittanut ei voi sanoa välttyneensä. Sateenkaaren värit voi bongata hyllyltä kun löytyy fleeceä, villaa, kuivatusloimea, talliloimea ulkotoppaa ja sisätoppaa, on vuoretonta sadeloimea ja vuorellista. Joka asteelle tietenkin oma värinsä ja paksuutensa.

Loimittamisesta voin myös itse kertoa omia kokemuksiani. Tässäkin asiassa vanha tammamme Ami on ollut oiva opetusmestari, sillä se on avannut sekä minun että äitini silmiä. Tullessaan meille tamma sairastui keuhkoinfektioon rokotusten puutteellisuuden vuoksi ja tästä syystä sen loimittaminen oli aivan omaa luokkaansa. Sille hankittiin paksu kaulakappaleellinen toppaloimi ja yleensä sen alla oli vielä villa- tai fleeceloimi. Keuhkoinfektio voitettiin ja kevät tuli, kesä meni ja syksy alkoi. Alkoi taas loimittamisrumba ja talvella se vain paheni. Samalla tosin paheni myös kuiva yskä, joka oli aina liikkeelle lähtiessä mukana. Kuiva heinä vaihdettiin säilöön, Mantan mahan vuoksi meillä oli molempia tarjolla. Yskä jatkui ja loimittaminen paheni. Tässä tapauksessa on helppo pistää merkille inhimillinen ajattelu. Kun yskittää on kipeä, jos on kipeä on kylmä, jos on kylmä, yskittää. Toisin kävi. Eräällä rokotuskerralla pyysimme sitten eläinlääkäriä katsomaan ja kuuntelemaan Amin keuhkot ja hengityksen. Mitään varsinaisesti ei kuulunut, eikä hengitys ollut raskasta. Ensimmäinen asia jonka eläinlääkäri totesi oli, että teillä on liian tiivis talli. Ikkunat auki, vaikka pakkasta oli ulkona parhaimmillaan -20 astetta. Myöskään loimia ei pihalle tarvittaisi niin paljon. 

Teimme työtä käskettyä ja Amin karsinasta otettiin ikkunat auki ja tamma sai nauttia pakkasilmoista korkeintaan vuorellinen sadeloimi päällä. Kaksi viikkoa ja yskä oli vähentynyt puoleen. Viimeisen kahden vuoden aikana Amia ei ole pääasiallisesti loimitettu ulos lainkaan pakkasillakaan, ellei taivaalta tule kissoja ja koiria, eikä yskää ole näkynyt tai kuulunut. Ikkunat ovat olleet auki pitkälle marraskuuhun ja väliovi tallista on sepposen selällään, pääovi raollaan talvellakin. Tosiasiassa siis ongelma oli ilman vaihdossa ja lämmössä, ei kylmyydessä. Hevosen elimistö toimii kuitenkin niin eri tavalla kuin omamme, joten aina tulisi suhteuttaa ajatusmaailma siihen. Tärkeää on myös suhteuttaa hevonen yksilöksi, eikä pidättäytyä väkisin yleiskatsauksessa koko rotuun. Jalostus on tuottanut myös sellaisia tuloksia, jotka eivät ole välttämättä haluttuja ja jotkin hevoset eivät pärjää ulkona -20 asteen pakkasessa ilman toppaloimea. Suurin osa kylläkin. 

Laiduntaessaan laumassa hevonen pääsee parhaiten toteuttamaan itseään.

Kun lähdetään hevosen inhimillistämisestä, on kyse hevosen tarpeiden ylianalysoimisesta ja omien tarpeiden heijastamisesta hevoseen. Jos hevonen saisi valita oman mottonsa, se todennäköisesti olisi "keep it simple" eli "pidä se yksinkertaisena". Tässäkin toki voidaan mennä metsään niin monella tavalla, jos hevosen lajinomaista elämää yliarvotetaan ja unohdetaan suhteuttaa jalostus sekä nykytilanne mukaan. Esimerkiksi pelkän heinäruokinnan, vapaan heinän tai kengittämättömyyden itsearvoittaminen saavat aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Oman maaperämme ravintoainepuutteet vaikuttavat heinään, oli laatu kuinka hyvää tahansa ja näin ollen myös hevoseen. Kengättömyys voi olla myös vahingollista ikänsä kengässä olleelle hevoselle. Siitäkin on oma kohtaista kokemusta. Toisessa ääripäässä taas esineellistäminen rajoittaa liian vahvasti hevosen lajinomaisia tarpeita. Hevosta ei uskalleta päästää isoon tarhaan, koska sen pelätään riehuvan itsensä rikki. Kaverinkaan kanssa ei voi tarhata, koska tarhakaveri potkii ja puree. Loukkaantumisriskien pelätään olevan liian suuria.

Tosiasiassa tässäkin kyseesä on enemmän itseään toteuttava ennuste kuin varsinainen syy-seuraus -suhde. Kun hevonen eristetään ensin muista hevosista pienen tarhaan, jossa se ei voi toteuttaa omaa tarvettaan liikkumisessa tai olla kosketuksissa muihin hevosiin, on hyvin todennäköistä, että hevonen ottaa kaiken irti tilanteesta, jossa se voi olla vapaammin. Itse olen sitä mieltä, että useat "kuumat ja vaikeat" hevoset voitaisiin saada rauhoittumaan pidemmillä tarhausajoilla ja isommissa tarhoissa, jossa niillä olisi edes aidan ylitse mahdollisuus olla kosketuksissa oman rotunsa edustajaan. Hevoset tottuvat kyllä rutiineihin ja uudenlaisiin käytäntöihin, mutta ne eivät välttämättä tee hyvää hevosen psyykkeelle. Tässäkään kohtaa ei ole kyse välttämättä välinpitämättömyydestä vaan rakkaudesta ja pelosta, joka estää tarjoamasta hevoselle sen kaipaamaa elinympäristöä. Joskus taas resurssit eivät yksinkertaisesti riitä niitä tarjoamaan, mikä ei sekään ole hyvä asia, mutta ei arvota ihmisiä hyviin tai pahoihin. 

En voi myöskään itse sanoa olevani täysin tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseemme kotona. Tällä hetkellä tarhamme ovat hieman liian pienet ja virikkeettömät neljälle hevoselle. Talvella niiden muuttaminen on kuitenkin vaikeaa ja nyt vasta olen alkanut saamaan ideoita tarhausjärjestelyiden parantamiseen. Hyvä merkki on itsessä syntyvä tyytymättömyys ja halu muuttaa asioita sekä oppia uutta. Olen nyt Ypäjällä saanut paljon uudenlaisia näkökulmia ja ajatuksia hevosnepitoon niin kurssikavereiltani kuin oppilaitokseltakin. Vieläkin silti omaakin ajatusmaailmaani varmasti varjostaa useat itseisarvot, jotka jossain kohtaan tulevat toivottavasti murtumaan. 

Onko mikään koskaan hyvä?

Millaista on sitten oikea hevosen pito? Milloin hevonen on onnellinen? Milloin tiedämme toimivamme oikein ja miksi meillä ei ole yhteistä linjaa hevosen pidolle? Näihin kysymyksiin on sekä helppo, että vaikea vastata samalla kertaa. Oikeanlaista hevosnepitoa on onnellinen hevonen. Onnellinen hevonen on rauhallinen, sopusuhtaisessa kunnossa oleva ihmiseen johtajana luottava hevonen, jolla ei ole jatkuvaa tarvetta tietää kaikesta kaikkea. Onnellinen hevonen tuntee olonsa turvalliseksi. Onnellisen hevosen keho toimii ja se on perusterve. Onnellinen hevonen saa toteuttaa terpeitaan. Tähän tilanteeseen voidaan päästä monien erilaisten keinojen kautta, jonka takia meillä ei voi koskaan ollakaan mitään yksittäistä ohjenuoraa. Kuitenkin allekirjoittaneen on pakko todeta, että tietynlainen hevosen luonnollisen elinympäristön jäljitteleminen sopivissa suhteissa ja sen tarpeisiin vastaaminen oikealla tavalla on hevosen onnellisuuden perustana. Tallissa asuva hevonen, jolla on heinää tarjolla vuorokauden ympäri sopivissa suhteissa (tai muuta mahan toimintaa edesauttavia "rehuja" kuten olkea tai havuja) ja joka saa tarhata hevoskaverin kanssa suhteellisen kokoisessa tarhassa 6-12 tuntia päivässä voi olla yhtä onnellinen kuin pihatossa asuva hevonen. Kun tarhausajat rajoittuvat 4 tuntiin yksin tarhassa seisomiseen ja kävelykoneeseen, alan itse kyseenalaistaa hevosen onnellisuutta.

Mitä me todellisuudessa tarvimme, on avoin keskustelu, jossa voidaan tuomitsematta vaihtaa kokemuksia ja yrittää parantaa yhdessä kaikkien hevosten hyvinvointia. Hevosen hyvinvoinnin tulisi olla myös tämän lajin perusta, riippumatta siitä onko kyseessä kansainvälisen tason kisapolle vai puska putte Perkiöstä. Molemmat hevoset ovat yhtä arvokkaita ja ansainneet hyvinvoinnin takaavaa hoitoa, vaikka ne eroaisivatkin käyttötarkoitukseltaan. Koskaan emme voi toimia täysin samalla tavalla, eikä se ole suotavaakaan. Hevosellakin on yksilölliset tarpeet lajinsa perustarpeista huolimatta. Siksi jo harmittavan unholaan jäänyt hevosen eleviestinnän tulkitseminen ja hevosen lukeminen ovat tärkeitä aisoita, joita tarvitsisi painottaa. Kuten Ystäväni hevonen -blogi toteaakin, tulkintavirheet ovat mahdollisia ja siksi ne pitää suhteuttaa siihen, että keskustelukumppanina on eläin. 

Hevonen osaa puhua, kyse on siitä osaatko sinä kuunnella.

Kun olemme avarakatseisia ja kriittisiä omalle toiminnallemme saamme parhaita tuloksia aikaan. Olemme väärässä ja tulemme aina olemaan, mutta se ei tarkoita, ettemmekö tekisi jotain oikein. Kun hevosen hyvinvointi on ykkössijalla, ollaan jo hyvässä vaiheessa matkaa. Loput askeleet ovatkin sitten epävarmoja, vaikka kuinka yrittäisikin olla varma kaikesta. Hevonen onneksi peilaa tekemisiemme vaikutukset meille ja kertoo omalla kielellään, onko sillä hyvä olla. 

Hobitti treeniä ja enkelin muisteloita

Hobitti ja sen uljas poni. Nummilla laukkailun sijaan kuitenkin hinkkaamme koulukiemuroita aitojen sisällä. Oikein pääsemättä mihinkään.

Mä olen ruosteessa. Lievästi sanottuna ja kauniisti ilmaistuna. Vaikka musta tuntuu, että olen ratsastanut tän lukuvuoden aikana enemmän kuin ikinä, mun taidot tuntuu olevan jossain todella, todella syvällä. Nyt kun ollaan vihdoin löydetty jonkinlainen sopusointu kuolaimen kanssa niin alkaa näkyä ratsastajan puutteelliset syvät vatsalihakset ja ylipäänsä istunnan heikkous. Miten ihmeessä mun pitäisi pystyä ratsastamaan 12 paremman tasoista hevosta, joilla on jumalattomat liikkeet, jos en pysty istumaan edes suomenhevosen ravissa? Ymmärtänette nyt, miksi kevään trendisana on istuntaharjoitukset. Ne todella tulevat tarpeen ja vatsalihaksien kehittämisestä saa kyllä kanssa tehdä jonkinlaisen suunnitelman. Ihan sitäkin varten, että ensi kerralla todellakin täytyisi päästä läpi kouluratsastuksen välinäytöstä ja oli hevonen alla mikä tahansa niin vatsalihaksia tullaan tarvitsemaan.

Nyt viikonlopun aikana ja loppuviikosta olen tehnyt paljon töitä oman kuntoni eteen. Isän unohdettua lauantaiherkut ja pikkuveljen syötyä yhteisen pussin, jäi mässyttäminenkin vähemmälle. Mikä on toisaalta ihan hyvä kun mietin omaa suhdettani suklaaseen ja muihin herkkuihin. Ratsastuksen lisäksi olen myös käynyt perjantaina uimassa 1,2km ja tehnyt intervalliharjoituksia töissä 6,5h, kun työpaikallani pääasiallinen tehtäväni on palvella ja ravata portaita ylös ja alas. Huomenna olisi tarkoitus ihan vain vetää lonkkaa. Hiukan täytyy varmaan venytellä, mutta muuten on pakko pitää jossain kohtaa joku lepopäivä. Kaiketi silloin voisi keskittyä myös Ypäjän tehtäviin, mutta motivaatio on aika heikoilla kun katselee sitä tehtävä määrää. Vai mitä luulette, kuinka innostavaa on tehdä liiketoimintasuunnitelmaa ja laskuja, joista ei tajua hölkäsen pöläystä?

Tarkka silmä voi huomata, että kuolain on koon liian iso.

Olin sunnuntaina myös Anna Kyläkorven tunnilla, joka oli tasoa helppo A. Jo ilmottautuessani kaverini seuraksi hiukan hirvitti, että mitäköhän tästä oikein tulee. Alleni sain Annan oman kasvatin Aika-Ässän, joka kuvauksen mukaan "tarvitsee herkkäkätisen ratsastajan". Onneksi en tiennyt tuota vielä selkään noustessani, koska olisin varmaan heittänyt heti kirveen kaivoon. Ruuna oli aika massiivinen ja olin hiukan aluksi pettynyt kun alla oli taas suokki. Mutta niin kai se on, ettei sitä vertaan mihinkään pääse kun Ässä tuntui kodikkaalta alla. Liikkeet olivat kyllä enemmänkin puoliverisen kuin suomenhevosen, mutta helpolla ei hevonen päästänyt silti. Mentiin osa tunnista pää taivaissa, vaikka kyllä se yhteisymmärrys sieltä lopulta sitten löytyi. Innostuin tunnista niin paljon, että päätin lähteä seuraavana sunnuntaina mukaan taas. Kun ystäväni huoli minut kyytiinkin.

Annalla käymisen tarkoitus on parantaa perusasioiden halliintaa, istuntaa ja erilaisten hevosten ratsastamiseen olisi tarkoitus saada lisää tatsia. Lähempänä meitäkin olisi talleja, mutta Annan ratsastustunneissa ja hevosissa on nyt vain sitä jotakin. Paljon kertoo sekin jo, että peri suomalaiselta näyttävä pienen ratsastuskoulun uusi tallirakennus on sisältä kuin Euroopassa sijaitseva tasokas kilpatalli. Hevoset ovat pääasiallisesti koulutettu HeA:sta ylöspäin ja ne on ratsastettu säännöllisesti läpi. Annalla on myös valttikorttina istuntaan ja perusasioihin keskittyvä valmennustyyli, josta on helppo saada irti asioita. Positiivisuus on myös syy minkä takia tykkään lähteä ystäväni mukaan pidemmällekin ratsastusreissulle. Halvaksi se ei tule, mutta tällä hetkellä haluan panostaa kaikkeni tähän harrastukseen sen puitteissa mitä varaa on.

Tästä linkistä pääsette seuraamaan tuntia Film Me -tekniikan ansiosta.

Väitättekö, että nämä ovat muka sukua toisilleen?

Palatakseni sitten vielä kuulumisiin ja entisen blogini päätähteen, on Ami päässyt viettämään ansaittuja eläkepäiviään varsansa kanssa. Kun blogini viimeksi vaipui unholaan oli tuo raskas odotusaika juuri edessä päin. Kuinkakohan monta unetonta yötä tämä kaksikko on minulle aiheuttanut kun he vielä olivat yksikkönä? Amiahan yritettiin kantavaksi hollantilaisesta esteoriista Van Goghista, mutta jäi aina tyhjäksi. Sitten kävi niin, että tuo pirulainen myytiin hyvällä hinnalla Yhdysvaltoihin, eikä siirtospermaa ollut enää saatavissa. Tehtiin vaihto Ustinoviin, jota naapurimme suositteli - hän kun omistaa Ustinovilaisen tamman. Siitä oli tamma kerralla tiineenä. Viimeisellä ultraus kerralla yritimme 2 tuntia hevosta koppiin ennen kuin se sinne saatiin houkuttelemalla. Mietittiin lähdetäänkö lainkaan, mutta onneksi lähdettiin. Riemusta kiljuen sieltä tultiin kotio, vaikka tamma vedettiinkin liinoilla koppiin sisään. Se olikin sitten viimeinen kerta kun tammaa edes koppiin on yritetty.

3 ensimmäistä kuukautta olivat helvettiä. Koko ajan olin epävarma. Onko se tiine? Pysyykö se tiineenä? Onko utareiden turvotus normaalia? Miksi ne ovat kovat ja kyhmyiset? Onko sillä utaretulehdus tai istukkatulehdus? 3 kuukauden kohdalla Ami ultrattiin taas kotona ja todettiin, että onhan tuo kantavana. Isona hevosena ei eläinlääkäri pystynyt vielä sanomaan sukupuolta, mutta minulle riitti, että siellä oli vielä sikiö paikallaan. Seuraavat kuukaudet menivät samanlaisessa piinassa, ruokinnan suunnittelussa ja varsomiseen valmistautumisessa. Hienoimpia hetkiä oli tuntea ensimmäiset potkut mahassa ja nähdä liikettä joka ilta ruuan aikaan. Kesällä 13.7 kello 07.15 syntyikin maailma ihanin varsa, joka sai silmät vuotamaan kyynelistä. Olin väsynyt valvottuani yön ja juuri kaksi tuntia ennen varsomista nukkumaan menneenä aivan sekaisin. Äiti oli nukkunut ohi vartionsa, mutta isä pelasti tilanteen olemalla tunnollinen vanhan ajan varsomisen seuraaja.

Juuri syntynyt. Pieni ja hento.

Varsominen on raskasta. Molemmille.

Kuuden päivän ikäisenä jalka nousee jo. Häntä tötteröllä kohti uutta maailmaa.

Äitin vieressä on hyvä olla.

Tämä lapsi toivottavasti vie minut sitten aikanaan kansallisiin asti. Se jää nähtäväksi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tärkeintä tällä hetkellä on tarjota pienelle kakaralle hyvä lapsuus ja lajinmukainen kehittymisympäristö. Laidunta ja lajitovereita sekä tarvittavaa kuria. Aikamoinen velmu Elle on enkeliksi, mutta kun noihin silmiin katsoo, voi ymmärtää miksi moinen nimi on tytölle annettu.

Elle ja jo pieneksi jäänyt pyjama.

Ollakko vaiko eikö olla...

Vuodessa ehtii tapahtua vaikka ja mitä. Kevät puhaltaa uusia tuulia ja elämä näyttää yhtäkkiä jännittävältä vuoristoradalta.

Jaa, että mitä kävi? No ne perinteiset. Kiire, tuska, väsy. Laiskuus. Ne peruselementit, jotka ovat varjostaneet bloggailuani jo pidemmän aikaa, eikä se vissiin tule kenellekään kovin yllätyksellisenä. Tällä hetkellä tosin blogiani ei taida edes seurata ketään, mutta ei se mitään. Terapeuttisempaa se on huudella tyhjälle, kuvitellulle yleisölle kuin oman pään seinille. Sehän vasta hulluksi tekeekin. Mikä minut sitten sai taas aloittamaan kirjoittamisen, onkin kokonaan toinen tarina, mutta se selviää teille kuvitelluille lukijoille tämän postauksen aikana. Ensin kuitenkin keskitytään kuulumisiin ja uuden perheenjäsenen esittelyyn. Tai onhan tämä otus jo vuoden verran melkeinpä elämäämme piristänyt, mutta maailmalle hän taitaa olla uusi ilmestys. 

Valitettavasti tässä kohtaa joudun luottamaan kännykkäkuviin, jotka eivät laadullisesti hivo pilviä. Jotkut saattanevat muistaa entisestä blogistani kuinka kerroin keväällä pyrkiväni hevosharrasteohjaaja koulutukseen Ypäjälle ja soveltuvuuskokeet olivat edessä. Noh, niinhän siinä sitten kävi, että sisään pääsin ja nyt olen jo miltein koko koulutuksen lusinut pois alta. Kaksi jaksoa olisi vielä käymättä, mutta sitäkin enemmän näyttöjä on jäljellä. Koulutus on ollut mielenkiintoinen, joskin osittain myös väsyttävä lukion ohella. Kuitenkin Ypäjä on tarjonnut tietynlaisia tarvittavia irtiottoja arjesta sekä ihan tarpeellisia valmennusjaksoja. Mantan kanssa ollaan hirveästi päästy kehittymään eteenpäin ja estekokeissa meillä ei ainakaan nykyisen opettajan mukaan ole mitään ongelmaa. Koulukokeissa meillä on ongelmana tuo iän ikuinen pään viskominen, minkä toivon loppuvan kuolaimen vaihdon myötä. Kolmipalan sijaan kokeiluun on tulossa nyt suora oliivi ja mikäli se ei tuota toivottua tulosta myös myleriä olen valmis kokeilemaan, joskin se on suhteellisen kallis sijoitus. 

Olemme Mantan kanssa päässeet myös starttaamaan kaikesta huolimatta muutamat kisat. Estekisoissa lähinnä 70 cm ja koulupuolella jopa 1-tason helppo B luokan, joka meni yllättävän hyvin. Tuloksena 56,60% ei ole kovinkaan paha kun miettii kuinka epätasaisia pätkiä välillä esitämme. Siinä on hyvä pohja lähteä rakentamaan parempaa yhteistyötä ja parempia tuloksia. Nälkä on ainakin kasvanut syödessä ja mikäli hevonen vain kestää ja ongelmat saadaan korjattua niin tavoitteena olisi päästä alueratoja edelleen kisaamaan. Myös esteillä 80cm, jota olemme nyt muutamia yksittäisiä esteitä päässeet hyppäämään. Siinä ainakin yhteistyömme on parantunut huimasti ja esteratsastuskin alkaa taas herättää janoa minussa. Kenties vertaan ei pakoon pääse, ehkä minustakin vielä kenttäratsastaja sulkeutuu. 

Kuinka tästä....

...päädyttiin tähän?

Sitten onkin sopiva aika esitellä laumamme uusin jäsen, joka tämän blogin pääosassa oikeastaan onkin. Ainakin nimellisesti. FWB-tamma Castielle syntyi 13.7.2014 terveenä ja elinvoimaisena. Varsinainen ilkikurinen kakara tästä onkin sulkeutunut ja pikku hiljaa alan uskoa sitä teoriaa, jonka mukaan Ami on kasvattajillaan ollut aika moinen tulirulla. Tästä tammasta ei menoa ja meininkiä puutu, mutta ilkeä se ei ole. Välillä tamma unohtaa kokonsa ja tulisi varmasti syliin asti jos voisi. Pusuja saa aamuin ja illoin. Uteliaisuutta ei myöskään tammalta puutu, mikä ei aina ole kovin hyväksi, mutta uteliaisuuskin muuttuu usein rohkeudeksi. Nyt 8kk oleva tamma käy jo omilla lenkeillään, vaikka asuukin pääasiallisesti vielä laidunkauden alkuun asti äitinsä kanssa samassa karsinassa ja tarhassa. Meillä ei vieroittamisen kanssa ole mitään kiirettä, kun Ami on jo säännöstellyt maidon tuotannon kahteen kertaan päivässä ja itsenäiset lenkit sujuvat ongelmitta. Amikin taitaa olla vain helpottunut kun saa olla hetken aikaa ilman rasavilliä tytärtä, joka kovasti hyppisi selkään ja leikkisi. 

Mitkä ovat tämän varsan tavoitteet? Sukupuu ainakaan ei anna paljoa anteeksi, sillä isäksi lopulta varmistui Ustinov, jolla meriittejä on jonkin verran ja emän isä on Rothschild J, joka on täällä Satakunnankin alueella hyvin tuttu nimi. Kapasiteettiä siis löytyy ja toivottavasti se saadaan myös valjastettua tarkoituksiimme. Onneksi minulla on äitini, joka jaksaa työskennellä varsan kanssa, joka varmasti jyräisi minut 6-0 jossei äiti sitä palauttelisi ruotuun. Kesällä tamma pääsee oppimaan hevosen tavoille tammalaitumelle ja syksyllä varmaankin aloitellaan pienillä irtohypytyksillä ja ajoharjoituksilla ilman kärryjä. Nelivuotiskeväällä tai syksyllä katsotaan sitten mihin ratsastajan ja ratsun rahkeet riittävät. Mikään kiire kummallakaan meillä ei ole, joten tarkoitus on edetä rauhallisesti äidin valvovan silmän alla.

Nimeä löytyy jos jonkin moista, ei ole mikään helppo suku tällä naisen alulla. 

No mitäs sitten ovat ne uutiset, joista postauksen alussa puhuin ja jotka saivat minut aloittamaan taas kirjoittamisen? No ne liittyvät kaukana häämöittävään kesään, jolloin alkavat minun unelmani kesätyöt. Ystäväni kanssa saimme mahdollisuuden lähteä Tanskaan, noin 150 hevosen myyntitallille töihin. Viegaardin tallilla vietämme kokonaiset 2 kuukautta, mikäli mitään erikoisia esteitä ei eteen tule. Työnkuvaan kuuluu hevosten hoitoa, tallin päivittäistä arkea ja ratsastamista, joka on todella jännittävää hevosten ollessa huomattavasti tasokkaampia kuin olen koskaan ratsastanut. Nyt olisi loppu kevät tarkoitus ratsastaa ja urheilla niin paljon kuin nyt pystyy - ja mitenkä se nyt sitten sujuikaan? Motivaation löytyminen on tällä hetkellä vielä siinä vaiheessa, että mielummin kierisin hihittäen lattialla kuin oikeasti tekisin mitään talven aikana kertyneelle pelastusrenkaalle ja surkastuneille vatsalihaksille. Istuntaharjoitukset ovat kevään must-sana ja Manta parka varmaan joutuu sitten kuskaamaan minua milloin missäkin, jos vain löydetään sopiva kuolain. Lähdenpä sunnuntainakin ystäväni mukana rääkkäämään itseäni ratsastuskoulu Kyläkorpeen HeA tunnille, vaikka minusta tuntuu, että alkeisjatko tunnit kävisivät tällä hetkellä paremmin.

Taas kerran pahoittelen järkyttävän laatuisia puhelinkuvia, mutta ne nyt ovat tällä hetkellä ainoata kuvasaldoani. Kuvissa esiintyy mukanani ensimmäisellä Ypäjän jaksolla ollut Fillari eli Filigrant, Luvian ratsastuskoululla oleva tuntihevonen. Frille oli mukana myös viime kertaisella jaksolla ihmettelemässä maailmaa ja viemässä ratsastajaa kuin märkää sukkaa. Tässä pojassa on haastetta, mutta tykkään siitä kovasti. Jotenkin se on luikerrellut sydämeeni ja jättänyt ikuisen kavionjäljen sinne, vaikka tiemme varmaankin eroavat liian äkkiä. Frilleä ratsastan lähinnä silloin tällöin ja mahdollisuuksien mukaan käyn sen kanssa tunneilla (jota nyt en ole omista syistä vielä kertaakaan onnistunut tekemään). Frille toimii nyt kevään myös vatsalihasteni tehotreenarina, sillä sinne selkään istuessa tuntuu kuin olisi aloittelija, joka ei shetlanninponin ravia pysty vielä mukailemaan. Mutta oppi ikä kaikki ja mikäs sen parempi tapa opetella istumaan harjoitusravia kuin aloittaa siitä vaikeimmasta.

Toivottavasti jaksan nyt päivitellä teille kuulumisiani jossen nyt päivittäin niin edes joka toinen tai kolmas päivä. Nyt taidan mennä koirani kanssa lenkille ja jättää vielä ensipostaukseen hieman lisää asioita kerrottavaksi niin jännittävästä elämästäni! 

Uuden alku

Aika kuluu nopeaan. Pieni, heiveröinen, mutta niin täynnä elämäntahtoa ja voimaa. Castielle syntyi terveenä ja voimakkaana 13.7.2014. Nyt on aika aloitaa matka hänen kanssaan.